— Mitä ne tytöt hupattavat! — äsähti muuan punanaamainen kalastajan vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. — Ettekö nyt näe, että kuningas käy tuolla kaukana edellä — se on tuo ylevän ja juhlallisen näköinen mies — ja eukko osoitti Krister Hornia.
— Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! — huudahti Liisan naapuri.
— Entäpä sitten? — toimitti eukko. — Olisikos ihme, vaikka kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?
— Olisi se minusta ihme, — vastasi tyttö viattomasti.
— Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, — virkkoi Krister Hornin ihailija ja tukki suun tytöiltä.
Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi, vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa — mutta nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi, sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka — kaikki oli taas hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan takana — kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan, tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti: — Se on hän — se on Bernhard — Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei nähnyt minua! Ei minua tuntenut!
Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille, jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti. Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä, että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori ja vapaa; — mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla itse saisi omaa hevostaan ohjata — ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.
Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa, huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin. Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden, matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.
Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia; ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.
Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä, pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen, säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin jänis, milloin — totta puhuen — rauhallinen pässi tai parrakas vuohi, joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.