— Kreivi Horn, kreivi Horn, — huokasi kuningatar, — mitä ajattelette Ruotsin tulevaisuudesta? — Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.
2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.
Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.
Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja muut hovilaiset samassa suhteessa.
Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun kuninkaan kuula sattui.
Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen, mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa; kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.
Halloo — ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua, jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään, muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä pitkin.
Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui, että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan rantakiviä vastaan.
Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa; maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen taas senkin pois samalla tavalla.
Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa. Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta, hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat, niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan: — yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata. Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.