Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä, että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa, he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.
Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia valtakunnan tuloista.
Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin, missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin pääsi se pakenemaan … sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton. Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi … mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.
Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää, mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä tahtonut kotiin palata.
Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen … yhä kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus … ruhtinatar oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan. Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. — Oletteko te Bertelsköld? — kuiskasi hän. — Se on hyvä; antakaa minun nyt kuolla.
— Ei, — vastasi Bertelsköld. — Ruotsin tulevalla kuningattarella on muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.
Ruhtinatar ei vastannut … hän puristi auttajansa kättä, joka koetti irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.
Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. — Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — eläkää suurta tulevaisuuttanne varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!
Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä suuttumusta että kipua. — Kuningas? — virkkoi hän. — Mitä välittää minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on särkynyt!… Bernhard, — jatkoi hän kiihkeästi, — minä tiedän kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan. Minä tahdon kuolla — teidän luonanne…
Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa makaavan kupeella — ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa. Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo. Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut.