Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. — Teidän majesteettinne, — sanoi tämä vapisten, — minä pyydän teiltä armon osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.
— Sisartanne?
— Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa…
— Merkillistä! — sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. — Ääni aivan muistutti … mutta sehän on mahdotonta…
— Niin, eikö todellakin ole? — virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla kuin iski silmää Kreetalle. — Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle, olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että… Niin, hänen majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta viidakosta.
Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä: — Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki hevoseni.
Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. — Ka, — sanoi hän, — jos olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. — Ja sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.
Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut rikki polkeneeksi.
3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.
Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän virkistävään uneen.