— Emäntä hyvä, — huudahti tämä reippaasti, — te taidatte luulla tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, — minä olen kuningas! Tänne viilipytty!
Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään hameesta ja kuiskasi: — Onko tuo tuommoinen kuningas?
Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja virkkoi: — Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi — ja filosofia on arvossapidettävä tiede — lisäsi hän, tehden taaskin syvän loven viilipyttyyn.
Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. —
Pelastakaa minut, kreivi … kuningas tulee!
Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti Kreeta kamariin.
Ääni kuului jatkavan: — Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon tulla hänen omakseen!… Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.
Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: — Äitini on aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.
— Niinpä todellakin! — virkkoi toveri ja istuutui.
Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja, mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. — Pois! — huusi hän. — Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak … en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole sanonut sitä.