Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan, käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: — Hän on oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.
Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.
Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla. Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin hehkuneiden sydänten muistot — suloiset olette muistot keväisen nuoruuden — onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot — oi, kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä, joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat, värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu, joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä? Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden, taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut "vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista, viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille, joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.
Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. — Äiti, — huudahti hän luoden kieron silmäyksen kreiviin päin. — Sano tuolle pahalle herralle, että hän menee tiehensä!
Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: — En minä tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä — ennen vanhaan, — lisäsi hän hiljaa.
Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa ainetta. — Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, — virkkoi hän vältellen.
— Ei, — sanoi Bertelsköld, — juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, — lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. — Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.
— Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, — sanoi Kreeta. — Te lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.
— En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?