— Eläähän hän, mutta…
— Mutta mitä?… Sanot sen niin surullisella äänellä.
— Niin, kun … en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!
— Noituudesta! — virkkoi kreivi päätään pudistaen. — Se on vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa Mainiemeen. Mutta … jatkoi hän leikkiä laskien, — ethän sanokaan minua enää sinuksi?
— Minäkö, herra kreivi? — kysyi Kreeta punastuen.
— Sanoithan kuitenkin äsken.
— Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin olisi … teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.
— Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?
— On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä … että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut… Hän ei tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi kuningattaren ja te… Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.
— Ja sen vuoksi sinä?…