— Kuinka te voitte olla noin paha! — huudahti tyttö koettaen turhaan olla levollisena. — Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon hänelle jotakin.
— En tule ennen kuin sanot minua sinuksi ja lupaat rakastaa minua niinkuin ennenkin.
— No niin, niin … Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja kuitenkin … kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin kenestäkään muusta…
Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.
2. MUSTAN JAANAN MAJA.
Vettä! Paljasta vettä! — huusi ääni nuorten takana. — Kyyneliä, jotka kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää, ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! — Nuoruutta, joka unohtaa pitkän tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen lyöntejä!
Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen; kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame, joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.
Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä, varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin, että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään; tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.
— Ei nyt muorin kannata torua, — virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä heittäytyä iloisemmalle tuulelle. — Vie meidät nyt vain koreasti tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta osoittaa. — Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti häntä vallattomasti ympäri.
— Nuoruus ja hulluus! — mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman tytön kujeihin. — Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, — lisäsi muori, katsahtaen Kreetaan.