— Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin myöhään illalla, — vastasi tyttö.

— No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.

"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin. Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono, nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.

Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia, nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä polttopuita hakemaan.

— Mitä luulet, — sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen jälkeen; — luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.

— Minä luulen, — sanoi tyttö, — että Jaanalla on hyvät syynsä suoda meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita, joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut. Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana, jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.

— Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. — Huomenna matkustan minä täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen edestä elän ja taistelen.

— Bernhardin pitää unohtaa minut, — sanoi tyttö miettiväisenä, samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. — En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen — minä!

— Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja…

Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä kimalteli hänen silmäkulmissaan. — Olisipa sekin laitaa! — sanoi hän. — Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa, ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää, joka katosi.