— Mitä sanot?
— Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon helmaan.
— Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut paikan, johon aarteet ovat kätketyt?
— Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.
— Jaana, Jaana, anna minulle kultasi — se ahdistaa ajatuksiani, se painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!
— Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.
— Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! — huusi äijä ja syöksyi pois.
Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.
Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.
Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. — Jaana, — kuiskasi hän, — tunnetko minut?