Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten vihreäin kuusien rinnalla — kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys kuolon valtakuntaan — sillä se tietää olevansa kuolemassaankin katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät kanssani eivätkä koskaan kuihdu!
Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli, sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.
Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi olkapäähän ja kysyi: — Nukutko sinä?
Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.
— Kuule minua, — jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä huolimatta. — Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä sinut pakoon vielä tänä yönä.
Jaana katseli ukkoa hetkisen. — Mihinkä aikoisit sitten käyttää aarteeni? — kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.
— Mihinkäkö? Ah — minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa — minä voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas, kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut huomenna poltetaan.
— Et koskaan ole sitä saava, sinä, — vastasi Jaana kuivasti.
— Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille Baieriin?
— En, — vastasi Jaana. — Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan povessa siksi, kunnes…