Kreivi Bertelsköld hymyili. — Mene levolle, Jaana parka, — sanoi hän; — taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä tuomioita enää kirjoiteta.
Yö tuli ja yö kului.
Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.
VÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.
MAINIEMEN LINNA.
Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet, kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet, joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.
Vihdoinkin virkkoi vanhus: — Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.
— No, no, — vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, — voi olla hyväkin kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä voisin kertoa teille jotakin Karstulasta…
— Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, — virkkoi Svenonius.
— Herra! — karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. — Minä vain tahdoin sanoa, — jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, — että tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.