Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti virkkoi: — Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli muistaakseni mamselli Lenormand.
Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä hirveän uteliaaksi. — Hyvä, paras kummi, — huudahti hän vilkkaasti; — kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.
— Niin, kertokaa, serkku, — sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi. — Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?
— Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, — alkoi välskäri. — Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli käsissä.
Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. — Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.
Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. — Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! — huudahti Svanholm, jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei kuulunut turkkiin. — Esille, junkkari! — Se karusteli vastaan, mutta pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi ja potki hänen käsissään.
— Mitä? — sanoi isoäiti. — Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin
Antti ja ne muut menivät?
— Niin kun minä, — selitti poika itku kurkussa … — minä kun … kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja lapsista, joita se vei hornaan … ja niin minä piilottauduin turkin taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos, ja…
— Niin, silloin se turkki liikahti, — virkkoi Anna Sofia vähän hämillään.
— Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, — varoitteli isoäiti ankarasti. — Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.