— Ne gutta quidem, ei niin hiventäkään.
— Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni. Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse, sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään. Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.
— Minä luulen, serkku, — virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, — että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai kaksiin kunniallisiin naimisiin.
— Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, — huudahti Svanholm, muistellen Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt esittävän. — Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, — lisäsi hän itsekseen.
— Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, — virkkoi Svenonius vastapainoksi.
— Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, — sanoi
Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli
"Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle
Lindegrenin "Suojelusenkeliä".
— Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä täällä pohjolassa ole esitetty, — alkoi taas välskäri. — Mutta onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset, molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. — Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!
Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: — Tuo juttu ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu Ruotsin kuningattareksi?
— Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli vaikeampiakin asioita perille ajanut.
— Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa, että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli hiukan kevytmielinen.