— Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta. En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista; riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.
— Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? — kysyi isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä visaiseksi.
— Sen saamme nähdä kuudennesta kertomuksesta, — vastasi välskäri.
MAINIEMEN LINNA.
Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut, vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät. Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.
Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin; tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen onneksi…
Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.
1. ISÄNNÖITSIJÄ.
Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.
Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan, viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon, jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati. Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen: