I Prämen hawer jag wantra
Perfuttan keinum tallarna
Å hawer låti hämta, sänta
Ortor å rusor.
Linnun launan prassikka.

y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.

Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen, mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä, joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16 vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka 28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä oli papinotto-oikeus.

Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.

Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita, talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari, juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin, puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle nopeasti: — Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa hänen askareissaan.

Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14 lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari, tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä, se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt, päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa, yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan, vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa, iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti, huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi. Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin aikakin.[15]

Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret, joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei suinkaan haitannut kielen kankeus.

— Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, — virkkoi naisista terhakin, — mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin oli tapana sanoa — piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka olikin ruhtinaallista sukua…[16]

— Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! — kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. —
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.

— Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, — keskeytti taas vuorostaan Sanna, — koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla) pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi, jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa, varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs, kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa. Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin, mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden — tässä hän taas korotti äänensä — ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen, mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja, jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun, niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää…