— Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, — virkkoi taas Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka kerta, kun oli talon puolella olevinaan. — Olkoonpa, että täällä ennen on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä, jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen, että antavat Mainiemen olla rauhassa.
— Verimadot! — huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin ainakin korkean kruunun puolustaja. — Senkötähden, että armollinen kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina herran vuosina anastaneet…
— Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota odotetaan tänne tänään taikka huomenna? — puuttui taas Riitta puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.
— Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, — vastasi Susanna.
— Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija, sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, — tuumaili Riitta, — ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä, ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen nauravan kilpaa harakkain kanssa.
— Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on, erota niin vaarallista palvelijaa? — kysyi muuan nuoremmista naisista.
— Miksi ei eroita? — matki Sanna-muori toimessaan. — Pese sinä lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä, minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta. Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki… Kah, mitä seisot ja töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä, lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta tosiaan soisinkin.
— No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, — lepytteli Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. — Näettehän, että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan, että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen. Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta…
Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.
Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin, oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.