Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta. Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen, joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä. Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli heidän oman kielensä osaksi.
Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:
Hyykä pärju, juupa taalar, härät tanssaa, mihi haakar, konkommu lilla syötävän: Viska tanssaa suullen hyppijän. Konkommi lilla tokka viska tanssako hoppaa.[18]
Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan. Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.
— Alas tikapuut! — huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän, viska tanssaa suullen hyppijän!"
— Alas tikapuut, sanon minä! — huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat erkanivat nuristen toisistaan.
Isännöitsijä oli tuimistunut. — Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö, jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se. Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut, niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!
Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: — Kuka se on, joka täällä käskee?
Outo matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.