Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten oikeudentunto heräsi: — Ist schon gut, Ihre Gnaden! — he sanoivat; — lassen wir den armen Teufel laufen.
Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin tavallinen pahantekijä.
Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä totella vai ei.
Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.
Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä houkutellakseen, ja vihelsi — lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.
— Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, — sanoi hovimestari Yrjöä osoittaen, — ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.
Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt. Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä päätä täytäntöön.
Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä. Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: — Kun käy hullusti, niin käy niinkuin Suomessa! — sanoivat he.
Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.
Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei hovimestaria enää näkynyt.