— Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin
Pohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.
Kreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa tuokiossa ja sanoi: — Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten tietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin oli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella. Muistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa on yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?
— Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että hän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin hävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.
— Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin mainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, — vastasi Horn olkapäitään kohauttaen.
— Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on ollut oppilaana, — vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän ylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut kaikki tyyni yhden kortin varaan ja — hävinnyt.
— Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä onnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä kadulla pidetään.
Kreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan ulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren kiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain kanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina näyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa vai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta, Liivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää tiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat kärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista koettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja tulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen hyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis taas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä, saapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina ylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin ikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada pakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin maaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli tekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt väkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen tukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän puolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän elatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun tyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi neuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa ollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn sekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja komeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan tiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias kuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu sekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä hyväksi.
Sekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen voiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät vähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet reet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä hevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä voimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia huonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää vihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan porinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.
— Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!
— Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!