7. VOITTOJEN KIRJA.
Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia, pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan. Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen. Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen sisimmässä alati samaa sykintäänsä.
Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina, jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa; kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina, yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja muistoistaan!
Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan naistenkin seuraan — hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi kertomaan muutamia seikkailujaan — lyhyitä, reippaasti kerrottuja juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä. Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta, tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.
Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti silmiin ja virkkoi: — Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki Falkenbergilta!
Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä ajatukset.
— Yöllä vasten Pultavan taistelua, — jatkoi Bertelsköld, — ja vähän ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni, viimeiseen asti… Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa viipyä.
Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi Bertelsköldin kättä. — Veljeni haamu kiittää teitä minun välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä, — sanoi hän hellästi.
— En ole voinut tehdä sitä ennen, — sanoi Bertelsköld — ja pusersi, tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut hänet naisten seuraan.
— Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, — sanoi Eeva häntä rauhoittaakseen — tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat välttämättä vaadi iloisempia värejä… Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.