— Eeva hyvä, — puuttui kreivitär puheeseen, — suvaitse minun vedota vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!
— Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan … vastasi Eeva Rhenfelt, ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.
— Minullako? — toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien keskellä Isokyrön jäällä.
— Allons, — sanoi kreivitär; — olkoon se siis päätetty. Meitä on tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja puolustusliitto … tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa ystävää.
Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi, kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni, että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten lähteen.
— Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa — le voici! — Ja samassa ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.
Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban käsialalla kirjoitetut sanat:
"Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700."
Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä, joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.
— Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet, miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän muistiaan, — jatkoi kreivitär. — Sattuipa eräänä kauniina talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas, siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi, jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä; herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan lehdelle… Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.