— Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun luonasi pehmeimmällä vuoteella.
— Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin kuin sisar — ah, en puhukaan itsestäni! — on sydän, joka on sykkinyt sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on, sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat, yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema — täällä onni, ystävyys, valo, rakkaus, elämä! — Valitse!
— Olen valinnut. — Hyvästi Ebba.
Sisar heittäytyi hänen syliinsä. — Eeva, Eeva! — huusi hän, — auta minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.
Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:
"Tukholma 24. päivänä maaliskuuta 1714."
— Mitä olet kirjoittanut? — kuiskasi Ebba. — Tämänkö päivän?
— Tämän päivän.
— Voitonko?
— Voiton suurimman.