— Entä lupauksesi?
— Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet — lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!
9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA
1. päivänä joulukuuta 1714 — tämä päivä on merkkipäivä — oli muutamia rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen, että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.
Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä. Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."
Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä. Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta olutkannusta.
Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään, mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa, ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva oli.
— Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, — sanoi Molin. — Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.
— Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.
— Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme siihen luottaa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.