— Olkoon menneeksi, — vastasi Bertelsköld suutuksissaan, — tepä sen sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja sotaa tulettekin saamaan — mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja kuolemasta! Hyvästi!
11. KAARLE XII:N PUHEILLA.
Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella, miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.
Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. — Niin, mitä voimme tehdä? — vastasi Düker vähän ilkeästi. — Tulkaa illalla kanssani Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.
Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut toivoa paremmin menestyäkseen.
Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka, ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin — sillä kaikki vaunut oli otettu sotatarkoituksiin — kävelevän Ranskanporttia kohti. Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista piiritetyssä linnassa.
Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta huudoista ja varoituksista.
Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus, siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia. Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna, mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari, joka siellä oli komentajana.
Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla, mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä, joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään, kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa. Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten, tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia, jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen, päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut tavata vaarattomammassa paikassa.
Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa. Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.