— Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi…?
— En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva, armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt — te muiden mukana — viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia, kangastuksia — kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni…
— Millä oikeudella, herra kreivi…?
— Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta, mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi, niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin, puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa olevaan jäljennökseensä — sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi. Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva…
— Niinkö luulette kreivi? — vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti, näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.
— Se ei minua liikuta, — vastasi kreivi ylpeästi. — Olen puhunut puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.
Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa; hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen enempää ajattelematta.
— Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, — sanoi
Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.
Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] — Tämä on siis vastauksenne? — kysyi hän purren huultaan.
— Näettekö, — jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei ollut kreiviä kuulevinaankaan; — näettekö, tuolta kaukaa heittelevät tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän paljastettuun kuin mitä hän itse on — kuinka voitte selittää, että pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja, karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää, ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte, että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota ansaitsevaksi… Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin palvelijanne, kreiviseni!