— Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? — kysyi Bertelsköld.
— En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä, että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä; meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan ilmaan.
— Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,
Taneli? — sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.
— En minä sentähden Ämmään hyppää, — sanoi poika uljaasti. — Kaikki portit selkoselälleen — tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille pullollisen hyvää viiniä — jos silloin vielä elän.
Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta, mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata. Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta. Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa, käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa, lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa vielä olivat elossa.
Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä, ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli. Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!
Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen, kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. — Juokaa majuri, juokaa! — huusi hän, — se tekee teille hyvää! — ja niin puhuen vaipui hän tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.
Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld puristi kiitollisena hänen kättänsä. — Se pisara on maksanut enemmän kuin viinipisara maksaakaan — sanoi hän liikutettuna.
— Älkää minusta huoliko, — sanoi poika, joka vuoti verta useista lievistä haavoista. — Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti — kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.
— Ripeitä poikia! — huudahti Bertelsköld. — Kuka vielä muistaa, että minäkin olen elossa?