15. AMATSOONIEN MAASSA.
— Kukako teitä muistaa? — toisti Taneli. — Mistäpä minä sen tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi takinhihaani! — Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.
Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä. Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin. — Mene, Taneli, mene ystäväni! — sanoi majuri. — Tällä nuorella herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.
Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.
Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja sanoi: — Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta talosta?
— Koko valtakunta on kuin poltettu talo, — sanoi vieras sointuvalla äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. — Ihmiset etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan huonompi.
Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. — Hevoseni! — huusi hän; — hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!
Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle. Mutta haavoitettu jatkoi: — Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli, kiireesti … ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön … tänne, tänne, täällä on Narva … täällä!
Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti käsivarteen. — Varo lumoamasta majuria, — huusi hän; — muuten heitän sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa konsti, mihin kelpaat.
— Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! — huudettiin ulkoa. — Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa majuriani! — huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen aluksessa suolakauppoja tehtäessä.