— Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut vallan hyvin…
— Ah, hän muisti minut vielä!…
— Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen katoamaan. — Hän puhui sinusta kunnioituksella. — Urhokas mies! sanoi hän — kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen apuun tulee, jota Suomelle pyysin … niin kuningas lupasi, ettei hän sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä, saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi hän, niin kauan kuin voit…
Bertelsköld naurahti. — Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää; juuri samaa olen jo kauan ajatellut.
— Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, — jatkoi Eeva hämmästyksissään; — minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut, kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne päästäkseni — Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten, noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin, hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!
— Eeva, — sanoi Bertelsköld liikutettuna, — tiedätkö, että nyt olet amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?
16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.
Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö, majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet. Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni jäätyneihin kiväärinpiippuihin.
Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista, pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta, ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.
Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä. Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän, puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta omalletunnolleen.