— Mikä on majurin ajatus? — kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka, lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon saapuville.
— Minun ajatukseni — vastasi haavoitettu, — on, että teemme velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset, että meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme, ja jokainen meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?
— Muutahan meillä ei olekaan, — vastasi Fieandt olkapäitään kohauttaen.
— Niinpä arvelen minä, — sanoi Bertelsköld, — että urhoolliset karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.
— Juuri niin, — vastasi Fieandt kylmästi. — Se on minunkin ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?
— On, — vastasi rovasti Cajanus. — Linnassa on, paitsi haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille, vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne; ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.
Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. — Miksikä lähettäisimme naiset häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.
Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja lapsia — näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. — Antautukaamme! Antautukaamme! — huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.
— Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin heidän turvautua linnaan! — huudahti Fieandt.
Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: — Antautukaamme! Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme täällä kuolla teidän kanssanne!