— Pois, pois! — komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä, kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen silmännurkassaan.
— Kuuletteko vain? kuuletteko? — kiljui eräs äiti vimmoissaan. — Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä, ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.
Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta verta uhrannut. — Mitä sanot sinä mieletön nainen! — huusi hän.
Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. — Ruutia! Ruutia eikä kyyneliä! — kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja kirkassilmäiseen nuorukaiseen. — Mikä on sinun ajatuksesi? — kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien katsetta.
— En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva vastaukseksi. — Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan soturin kunniata tahrannut.
Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. — Minä ehdotan, sanoi hän, — että räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin antautukaamme.
— Naiset ja papit! — huudahti suuttunut linnanpäällikkö. — Ei kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois lahjoitettavaksi.
— Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.
— Hänkin on karannut vihollisen käsistä! — huusi vimmastunut äiti. —
Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.
Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!
— Kuuletko? — kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.