— Leipää! Leipää! — itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.
— Tulkaa, — sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. — En kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!
Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän tiellensä. — Antakaa minulle sytytin, — kuiskasi hän reippaasti, — niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat menneet pois linnasta.
— Uskallatko mukista? — karjaisi suuttunut Fieandt — Pois tieltä, poika!
— En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien ulkopuolella! — jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla ruumiillaan.
Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld olisi pidättänyt kohotettua kättä.
— Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! — kuiskasi hän. — Se on parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Fieandt. — Meitä ei ole enää kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta kaatumaan hyvässä seurassa.
Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta, jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti vaanivaan hautaan.
Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin voimin ja särjetyin sydämin.