Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.
— Tahtoo, — huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen kuulivat. — Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen omaisuutemme kanssamme.
— Niin, niin, me antaudumme, — kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.
Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.
Fieandt antautui.
Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut piirittäjille noin 4,000 miestä.
Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa, mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.
Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät; useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,
Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi, oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.
— Ei, — sanoi poika. — Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.