— Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?
— Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.
— Poika, mitä olet tehnyt?
— En mitään. Olen vain pitänyt sanani.
Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna, vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.
— Mikä se oli? — kysyivät hämmästyneet vangit.
— Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! — kuiskasi jättiläispoika suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.
— Niin, — sanoi Bertelsköld surullisesti, — se oli Suomen viimeinen linna, joka nyt kukistui![35]
Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; — vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa; ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä perimmässä pohjolassa.