— Menkää hiiteen, herra! — oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: — Kyllä kuuluu, ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta — ja kylmettyneitä kyyneliä, — lisäsi hän itsekseen. — Mutta te olette oikeassa, — jatkoi hän; — on parempi, että palaamme majapaikkaamme; sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen. Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.

Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin isoäänisiksi laskiaisoluesta.

— Tulimmaista![37] — huudahti yksi urhoista; — meitä on nyt kohta 35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!

— Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! — vastasi toinen joukosta. — Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen, sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän mennä hiiden kattilaan Carolus vivat!

— Ei, turkkilaisen annamme olla, — kiljaisi kolmas — Hän on parempi kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni — siellä me tanssitamme tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua vähintäinkin herttua.

— Kuulkaapa vain, — kuiskasi närkästynyt Siquier. — Karoliinilainen olut kuohuu kuin samppanja.

— Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.

Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija sisään. — Oletteko kuulleet mokomaa pojat? — huusi hän. — Piruhan nyt riivaa naisia tähän aikaan.

— No, mitä kuuluu? — huudettiin.

— Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain, että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia, olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No niin — piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni? — hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut Suomenmaan?… Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.