— Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi naiselle: tiedä huutia!
— Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.
— Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!
— Se on hän! — ajatteli Bertelsköld itsekseen. — Mikä nainen! Ja hän olisi voinut tulla minun omakseni!
18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.
Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus aseiden kalskeeseen — viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita, päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin leimaus.
Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät. Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa, myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan, levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä, raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.
Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut. Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen, räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen, ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli, tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen, Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja pyyhkäistä sana mahdoton pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.
Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä! Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla. Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon, jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä. Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!
Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi. Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut — 20° Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut, ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.