— Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? — kysyi kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.
— He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, — vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.
Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa puheessa perää. — Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, — sanoi hän iloisesti, — mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät koetuksen.
— En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin arvokkaita vieraita, — vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan kohtaan. — Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.
Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa sen ajan laatua ja mielialaa.
Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa, eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei kaikki tunsivat häntä kohtaan.
Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen, mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto … mikä neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan itsepäisyyttä, mutta majesteetti voilá tout; kääntykää kuninkaan puoleen! — Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti turhaan. — Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä, jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.
Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. — Minulla ei ole mitään lisättävää, — sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. — Teidän ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi — ja joihin on ryhdytty.
— Toimenpiteistäni, herra lähetystön sihteeri, minä olen vain kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, — vastasi Görtz eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu, saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.
Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin jalkojen eteen. — Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette saamaan ansionne mukaisen palkan, —virkkoi Bertelsköld jääkylmästi, kumarsi ja lähti.