Görtz naurahti pilkallisesti: — Tuommoisia ovat kaikkina aikoina puolueiden todistukset, — sanoi hän ja helisti kelloa. — Kutsu Hollannin lähettiläs sisään!
19. KUNINKAAN SORMUS.
Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin, ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan seurassa päivällistä syötäessä.
Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana. Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta, keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. — Silloin, — näin jatkoi Eeva, — saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716 linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille. Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja veisasimme:
"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',
Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,
Virta väkevä upottaa minun,
Pohjattomaan mutaan vajoon,
Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,
Kuitenk' viel' turvaan sinuun.
Huutain väsyn, äänen rauvenn',
Näköni soennut, ett' niin kauvan
Odotan minun Jumalan' jälkeen,
Hän apuuni kummink' kerkii."
— Tämän veisattuamme, — jatkoi Eeva, — vihki rovasti Cajanus meidät alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa. Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää, sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme, mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä. Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi, Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin, niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" — Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.
— Miksikä niin surullisia ajatuksia? — sanoi tuttu ääni ovella, ja Torsten Bertelsköld astui sisään. — Onko ihana viholliseni yhä yhtä leppymätön?
Naiset iskivät silmää toisilleen. — En uskonut, — vastasi Eeva kylmästi, — kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.
Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti äänensä sanoessaan. — Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa, että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia puuttunut… Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi…
— Torsten! — sanoi Ebba nuhdellen.