— Onpa tosiaankin, — vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!
Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.
Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä maailmassa.
Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.
Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä polvelle ja sanoi: — Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä. Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme — hänen laillinen nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.
Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä, äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: — Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne tervetulleiksi perheeseemme. Eh bien, onni on oikullinen, se on suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle, sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva. Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja tulevaisuuden!
Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. — Minä tunnustan, — sanoi hän, — että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa. Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina olemme oman onnemme sepät.
— Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia, joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä … mutta, sano suoraan, onko tuo medaljonki vielä kuninkaalla?
— Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708 eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.
— Diable! Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on vastoinkäymistä… Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille kunniasijoille.
Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.