— Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte…
— Se oli siis todellakin se! — huudahti Torsten kiivaasti.
— Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.
— Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!
— Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan käteen, — vastasi Falkenberg rauhallisesti. — Kumma kyllä, muuttui kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan ja … minä sain jälleen nähdä isänmaani.
— Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, — sanoi Torsten oudolla äänellä.
Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.
— Tämä sormus on minun! — huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin kaiken maailman rikkauksistakaan.
— Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen majesteetilleen annettava, — väitti Falkenberg.
— Rex regi rebellis! — ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia — ainoastaan siten voi sen menettää — silloin hänen onnensa kääntyisi, hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo olisi vuosisadoiksi muutettu!