Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin tempaamasta takaisin medaljonkia. — Sormus on hänen, — sanoi hän; — kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin antakaa hänelle sormus takaisin!

— En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!

Ja kreivi Torsten riensi pois.

Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä antanut sitä takaisin.

20. ERÄÄN NIMEN VARJO.

Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä, mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina ihmissilmää pettelee.

Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta, joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty; urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita, joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä; mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen; ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta. Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään, että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle XII:n luonteen kanssa — rohkea, korkealle tähtäävä, suuria suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41] välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle; mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.

Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan. Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle, mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli persialaisten nuolien varjossa — erään nimen varjossa.

Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon, kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." Kuinka hän kaatui, siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", — kaatuiko hän ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään, vaan miekasta — se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli, että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa, armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan. Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa, hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa hänen kuoltuansa…

Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan — se voima oli nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan tiettömillä tuntureilla.