Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja, Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit, ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin — niin kauan kuin mentiin. Ja kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta. Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin, petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki mitä polttaa voitiin — kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet, lavetit, satulat — poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän. Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.
Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.
Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat myrskynkin läpi.
— Astukaa eteenpäin pojat, — sanoi hän; — se on tie elämään. Minä käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi, pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!
Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois, ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään, ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.
Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan, vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen loppuun asti.
Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät, tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300 suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä. Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä, ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi. Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen, sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä, toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä, ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.
Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500 miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli senaikaiseksi ääretön.
Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista runoilija laulaa:[44]
"Käy tuntureille viimeinen tuo eräjoukko Suomen kans' sankarinsa sortumaan, vain lumihanget hautanaan — — —"