3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.
Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran kamarineidille.
Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.
Sangen rakas sisareni!
Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä, jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla, jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan, jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän, joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r. sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä saane ennen joulua nousta ratsaille.
R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme; ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin; jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja. Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin, lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön, etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo, on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka monta lehteä kirjassa on.
Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun 25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin. Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen, Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin, mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka kuningas sanoi: — Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään tekemistä.
Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä, niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä, jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan, tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään, kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut, niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä; eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300 talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton, kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana asetuttiin leiriin rannalle.
Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille, joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa, ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt, ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon, kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.
Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä, joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin, rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: — Pitäkää töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan, vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. — Jonka kuultuaan tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: — Jumala siunatkoon teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan hurskaan Ulriikamme poika!