Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan. Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti, kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen; tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta, vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin; niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut; mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]
Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.
Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen, kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa. Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan, mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.
Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff, jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa sai kuulla asian oikean laidan.
R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa; ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari. Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti, ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani, että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi, silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.
Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen, kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se, että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta: tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille eikä tahtonut maksaa.
Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään, mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan, vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa; minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki, myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan. Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin, hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000 miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.
Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."
Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa; suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä, että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.
Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni, kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle, että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen päällensä, kun oli niin kylmä.