Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin herttualle.
Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus, ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.
Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!" oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi. Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.
Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa; näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset, helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina. Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki, ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.
Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä; sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa, ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin, ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui surkeasti virtaan.
Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään: mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia, kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.
Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen soidessa marssimme kolmantena päivänä.
Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa, sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki, paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset, rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla sydänverellään.
Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani, mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta. Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.
Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon, että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje. Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä, uskollista veljeä K. A. B:iä.