J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn. Hyvästi, sydänkäpyseni.
4. AURORA KÖNIGSMARK.
Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.
— Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.
— Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä — ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.
Lindsköld nauroi. — Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, — sanoi hän. — Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?
— Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.
— No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.
— Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen — huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s——nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme — nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina — muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan — syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.