Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä tulisemmin.
— Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista. Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on eroava minusta leppyneenä.
Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän lumousvoimansa viimeisilleen.
— Bertelsköld … panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän — teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko vielä suurempaa palkintoa — vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään…
Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar, sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut — sinä, jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen — sinä ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar — sinä lupaat huikaisemallesi nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole rohjennut toivoa — sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla — ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.
Mutta — tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto — voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti — karkoittaakseen itsestään kaiken epäilyksen:
— Kreivitär — te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on petosta — mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi! Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on vastaava teille samoin kuin minä.
Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti, uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden, joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.
Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen; hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui. Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.
Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. — Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!