Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven, tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan lemmittyä ja erään sankarin äitiä!
Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli pelännyt.
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo; kakskymmenvuotiasta ei sentään kiehdo tuo.
5. REX REGI REBELLIS.
Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas. Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa, ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.
Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta, jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi. Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät Kaarle-kuningas moisista välitti.
Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää; saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi — portit avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.
Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän, niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat monet kohdat toisin kuin nyt; mutta — Kaarle XII kenties ei silloin olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:
"Ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi."
Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000 saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut sankari Bernhard von Lieven — ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla olevaa rohkeutta — uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu; vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä. Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden kuin varovaisuuden merkkejä.