Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta, hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa, heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.
Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.
Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.
Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten. Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä.
— Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, — sanoi eräs partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut hevosensa hänen kohdalleen. — Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.
— En ole niin hullu, — vastasi nuori luutnantti suuttuen. — Bogatir on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden muurien sisäpuolelle?
— Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat — kuului vastaus.
— Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.
— Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!