— Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.
— Tietänethän, että — kuningas on kova!
— Loruja!
— Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?
— En, sitä en muista nähneeni.
— Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä elottomat aineet.
— Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.
— Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa isoisäsikin olleen kovan.
— Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä, vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.
— Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.